maanantai, 23 lokakuu 2017 10:10

Blogi: Olympiamuistoja

Kirjoittanut Rosa Lindstedt
Blogi: Olympiamuistoja Pasi Mennander

Vancouver 2010 ja Sotsi 2014. Niissä olympialaisissa minä olen pelannut. Vancouver 2010 oli minulle ensimmäiset arvokisat ikinä ja lopputulos huikea, jatkoaikavoitto Ruotsista ja pronssimitalit kotiin tuomisena. Sotsi 2014, viidennet arvokisat - lopputulos karmea, tappio Ruotsia vastaan puolivälierässä ja kisat loppuivat sijoitusotteluun Venäjää vastaan.

Vancouveriin matkasin 22-vuotiaana keltanokkana pelaamaan isoimpiin kisoihin, missä jääkiekkoilija voi pelata. Kisareissu oli pitkä, Coloradon leiri ja kisa-aika yhteensä viisi viikkoa. Joukkueessa oli paljon kokemusta ja itselleni se toi turvallisuuden tunnetta. Oli ihmisiä joiden kokemuksia ja tietämystä hyödyntää omassa valmistautumisessa, kun kaikkia matkalla vastaan tulevia asioita käytiin kokeneiden pelaajien johdolla läpi ennen kisoja. Olympialaisiin liittyy aika paljon muitakin asioita kuin vain pelaaminen, sääntöjä ja turvallisuuteen liittyviä asioita, miten viettää aika pelin välissä, mahdollisuuksia kun on monia. Kisakylä tarjoaa monenlaista virikettä. Vapaa-aikana itse keskityin lähinnä huilaaman, lukemaan kirjoja ja löytämään aikaeron kanssa sopivia välejä olla yhteydessä kotipuoleen.

Itse peleistä muistan vain pätkiä sieltä täältä, kokonaisuus on hiukan sumea. Jokaista peliä jännitin, sen muistan. Alkusarjan pelit pelattiin yliopiston hallissa, joissa katsojia oli joitakin tuhansia. Välierä ja pronssiottelu pelattiin Vancouver Canucksien kotihallissa. Molemmissa peleissä halli oli täynnä, reilu 16 000 ihmistä. Välierässä oli Kanada vastassa ja heillä hieno kotiyleisön tuki, tunnelma oli huikea. Kuitenkin kun peli alkoi, ei sitä ihmismäärää enää siinä kohtaa miettinyt. Välierä hävittiin 5-0, edessä oli pronssiottelu ja mitalitavoite elossa.

Pronssiottelu pelattiin klo 11 aamupäivällä. Me olimme joukkueena kisakylän kuntosalilla muistaakseni jo klo 5.30 pyörien selässä ja valmistautumassa peliin. Pronssipeli oli tiukkaa vääntöä Ruotsia vastaan ja lopulta, kun ratkaisu jatkoajalla tuli, fiilis oli jotakin aivan uskomatonta. Koko pitkän reissun jännitys, keskittyminen, ilo ja väsymys purkautuivat itkuna ja juhlana, yhdessä joukkueena jäällä. Lauloimme Maamme-laulua presidentti Tarja Halosen aition suuntaan ja kun lopulta pääsimme pukukoppiin, Presidentti saapui meitä onnittelemaan henkilökohtaisesti halauksin. Tuota mitalia juhlittiin. Täytyy myöntää, että tuona iltana oli hienoa olla Kanadassa jääkiekkoilija olympiapronssimitali kaulassa.

Tunteita laidasta laitaan, sitä urheilu ja jääkiekko parhaimmillaan ja pahimmillaan tarjoaa. Kun Vancouverissa olin keltanokka ja kaikki oli uutta ja ihmeellistä, niin Sotsiin lähtiessä asetelmat olivat omalla kohdalla erilaiset. Vancouverin jälkeen olin ollut mukana kaikissa kolmissa MM-kisoissa, ja omassa elämässä olin tehnyt muutoksia ja panostin nyt todella jääkiekkoon. Olin matkalla toisiin olympialaisiin, tiesin mitä on tulossa ja miten valmistautua. Jollain tavalla oli siis helpompi lähteä reissuun. Joukkueessa oli rutkasti kokemusta, Riikka Välilä oli tehnyt paluun kiekkokaukaloon, Emma Terho, Saija Tarkki, Karoliina Rantamäki sekä Noora Räty näin muutamia mainitakseni. Vancouverin pronssin jälkeen tavoitteena oli luonnollisesti mitali.

Sotsin peleistä en muista juuri mitään, joitakin kohtia sieltä täältä. Alkusarjan peleissä tuli tappiot USA- ja Kanada-peleissä, Sveitsin voitimme jatkoajalla ja puolivälierässä vastaan tuli Ruotsi. Ruotsi-peleissä on aina oma tunnelmansa kuten myös tässä pelissä, tiukkaa vääntöä. Ja pelin henki oli selvä, voitolla mitalipeleihin. Vuorotellen tehtiin maaleja. Ensin menimme johtoon, Ruotsi tasoitti ja meni johtoon ja sitten tultiin tasoihin. Reilu neljä minuuttia ennen loppua Ruotsi teki 3-2 maalin ja lopulta viimeisen niitin 4-2 tyhjiin. Ja siinä kohtaa, se tunne, epäusko. Ei voi olla totta. Se oli jotain sellaista, mikä ei ollut edes vaihtoehto, hävitä tämä peli. Tällä kertaa kyyneleet eivät tulleet ilosta.

Pelin jälkeen selvisi, että tulossa on vielä sijoitusottelu Venäjää vastaan, sijoista 5-6. Kukaan ei ollut etukäteen edes miettinyt, että olympialaisissa pelataan myös sijoitusottelut. Viimeisen pelin seurasin katsomon puolelta. Pettymys oli iso ja kisojen jännitys ja stressi laukesivat hävityn puolivälierän jälkeen siten, että minulle nousi kuume ja tulin kipeäksi.

Kotimatkalla Helsingistä Jyväskylään pysähdyimme isäni kanssa syömään ja huoltoaseman telkkarista näkyi Ruotsin ja Sveitsin pronssiottelu. Sveitsi oli juuri tullut tasoihin. Muistan ajatelleeni vain, että meidän joukkueen pitäisi olla tuolla nyt vielä pelaamassa eikä matkalla kotiin.

Nuo kisat olivat omalla urallani jonkinlainen käännekohta. Suuren pettymyksen jälkeen oli hyvä pysähtyä miettimään urheilua ja elämää ylipäätään, missä olen ja mitä muutoksia omaan elämääni haluan. Moni asia on vuodesta 2014 muuttunut, yksin en ole matkaani tehnyt vaan olen saanut tukea monelta suunnalta ja oikeista paikoista. Tänä päivänä koen olevani niin urheilijana kuin ihmisenä vahvempi ja onnellinen. Matkalla kohti uusia muistoja.

Rosa Lindstedt #4
puolustaja, naisten maajoukkue

Seuraavana pallon blogista saa suomalaistrio Kiinassa. Aihe on vapaa ja luotto kova, luvassa on taatusti mielenkiintoista luettavaa. Laittakaahan Annis, Noora ja Saara näppäimistö laulamaan!