keskiviikko, 08 toukokuu 2019 12:46

Kultainen patsas

Kirjoittanut Risto Pakarinen
Vuoden 1995 MM-pokaali. Vuoden 1995 MM-pokaali. Pasi Mennander

1990-LUKU: Zdenek Nemecekin valmistama patsas on tarkalleen ottaen pronssinen, mutta kaikki, mikä siihen liittyy, on kultaista. Kullanvärinen kiekkoilija seisoo neljän jääkiekkomailan tukemalla alustalla vasen käsi ilmassa, maila oikeassa kädessään, ja tuulettaa voittoa. Eikä tietenkään mitä tahansa voittoa, vaan jääkiekon maailmanmestaruutta. Pelaaja on ilmeetön, mutta lihaksikas. Koko teos on 79 senttiä korkea ja hieman alle 20 senttiä leveä. Samanlainen pelaaja löytyy Nemecekin kotimaansa Tshekkoslovakian parhaalle pelaajalle tekemästä Kultainen Maila -palkinnosta.

Pokaalia, tai patsasta, oli vuoden 1987 jälkeen päässyt nostelemaan peräti viiden eri maan kapteenit – jos Neuvostoliitto ja Venäjä lasketaan kahdeksi eri maaksi – mikä kertoi siitä, että jääkiekkomaailma, ja maailma, olivat murroksessa. Neuvostoliiton hegemonia oli ohi.

Vaikka usein tuntuu, että historiallisia tapahtumia ja saavutuksia nähdään melkein joka päivä, todellisia, koko valtakunnan ensin pysäyttäviä ja sitten sekaisin saavia tapahtumia ei yhteen sukupolveen mahdu kourallista enempää.

Niiden löytämiseen on vain yksi ainoa testi: aika.

Vuosituhannen vaihtuminen ei järisyttänytkään maailmaa lopullisesti, Y2K tuli ja meni, tietokoneet kestivät ja lentokoneet pysyivät ilmassa.

Sodanjälkeiselle sukupolvelle, 1960-luvun nuorille vuoden 1968 Vanhan ylioppilastalon valtaus oli elämää suurempi tapahtuma. Seuraavana vuonna Neil Armstrong käveli kuussa ja meidän maailmastamme tuli suurempi, kun ihminen oli jättänyt maapallon ja valloittanut lähiavaruuden.

Kekkonen kuoli, ja Suomi sai uusia presidenttejä, mutta maailma jatkoi pyörimistään ja Suomi oloaan Euroopan koilliskulmassa, maanosansa Aku Ankkana, joka teki kyllä parhaansa, mutta ei koskaan saanut palkintoa. Ei Euroviisuissa, ei EEC:ssä, ei 50 kilometrin hiihdossa, eikä varsinkaan jääkiekossa. Ikuinen vitonen oli joskus nelonen, ja kerran puupronssillakin, mutta oikeat jalometallit kiersivät Suomen kaukaa.

Kunnes tuli 1995.

Tähdet olivat kohdallaan. Suomi oli voittanut olympiapronssia ja MM-hopeaa edellisellä kaudella – hopean vielä akuankkamaisesti rankkareilla häviten – ja oli vahvassa nousussa. Suomella oli vielä jäljellä 60-luvulla syntyneiden vahva runko: Oli Calgaryn olympiahopeamitalistit Jarmo Myllys, Jukka Tammi, Esa Keskinen, Janne Ojanen ja Helmisen Raipe, ja heidän rinnalleen oli noussut 1970-lukulaisten kaarti: Saku Koivu, Ville Peltonen, Jere Lehtinen, Sami Kapanen, Marko Kiprusoff ja Petteri Nummelin.

Sekaan vielä Erik Hämäläisen ja Hannu Virran kaltaista rauhallisuutta, Janne Niinimaan nuorta energiaa.

Ja Juti.

Ruotsalainen poppamies Curt Lindström ja Hannu Aravirta ohjasivat joukkueensa hyisten purjehdusretkien ja Tshekki-tappion ohi ja läpi puolivälierään Ranskaa vastaan, jossa suomalaiskaksikko Juhani Tamminen ja maalivahti Petri Ylönen yrittivät lyodä kapuloita rattaisiin. Turhaan.

Välierässä Suomi kuittasi 0–3 -avaustappionsa voittamalla Tshekin 3–0.

Ja finaali? Ruotsia vastaan?

Peltonen! Peltonen! Peltonen! Jutila!

Kaikki yli 30-vuotiaat suomalaiset tietävät tuloksen, mutta kirjataan se ylös nuoremmille:

Suomi 4 – Ruotsi 1.

 

Kapteeni Timo Jutila vastaanotti MM-pokaalin. Kuva: Lehtikuva

 

Oli aurinkoinen toukokuun päivä. Pelikaverini Jarmo Villman oli vaimonsa kanssa luonani katsomassa MM-finaalia. “Jammu” oli asunut Ruotsissa 15 vuotta ja hänellä oli tapana vertailla suomalaisia ja ruotsalaisia – useimmiten ruotsalaisten eduksi.

Jääkiekossa Jammu, joka oli aikoinaan ollut Frölundan edustusjoukkueen harjoitusringissä, kannatti kuitenkin Suomea.

Tietenkin.

Kun Globenin summeri soi 7.5.1995 ja Suomi oli voittanut maailmanmestaruuden, Jammu oli ristiriitaisessa tilassa. Hänen sydämensä pamppaili suomalaisten pelaajien puolesta ja hän nautti Suomen mestaruudesta. Samalla se kuitenkin nakersi ruotsalaisten ylivertaisuutta.

Jammu kaivoi autonsa takakontista purkillisen lämmintä olutta ja totesi:

“Eivät suomalaiset kuitenkaan juhlia osaa – Ruotsissa kadut olisivat jo nyt täynnä torvea soittavia autoja ja ihmiset heiluttaisivat lippuja”.

Samassa taloni ohi ajoi auto, torvea soittaen ja lippu takaikkunasta liehuen.

– Hienointa oli seistä rivissä joukkueen kanssa. Tuli lapsuusajan muistot mieleen, kuinka pikkupoikina katsottiin punakoneen CCCP-miehiä seisomassa aina siellä. Itse katsoin aina kaikki MM-kisat ja Izvestijat ja aina soitettiin heidän kansallislaulunsa ja yhtäkkiä siellä olikin itse. Se oli suurin asia, Antti Törmänen kertoi, kun haastattelin kaikki maailmanmestaripelaajat Joukkue vailla vertaa -kirjaani.

Pelaajat juhlivat jäällä ja kopissa riemuissaan, ja Jukka Tammen ilmakitara ei unohdu koskaan.

– Oli mahtava tunne, kun Suomen lippu nousi salkoon ja lauloimme Maamme-laulua jäällä, kaulakkain joukkueen kanssa. Taiston ilmakitara oli toinen kohokohta, sanoi Saku Koivu.

– Ilmakitarasta tuli legendaarinen, joo. Munakupit kaulaan, kypärä päähän ja menoksi. Ei sitä silloin ajatellut. Vähän on hävettänyt jälkeenpäin, Tammi itse kommentoi.

Ottelu alkoi kello 16 Suomen aikaa ja päättyi heti kuuden jälkeen. Ensimmäiset juhlijat olivat Havis Amandan patsaalla Helsingissä vartin yli. Edes Sakke Pietilän nasevat kommentit studiossa eivät pitäneet suomalaisia sisällä ottelun jälkeen. Maailmanmestaruus oli totta ja sitä piti juhlia!

Hornetit vastaanottivat sankarit ja saattoivat heidät kotiin. Seuravaana päivänä joukkue ajoi paraatissa Mannerheimintietä kauppatorille suureen kansanjuhlaan, jonka kaltaista ei ole sen jälkeen – eikä ennen – nähty, kun (ainakin) satatuhatta onnellista suomalaista pakkautui Helsingin keskustaan juhlimaan voittajia.

– Kansan juhliminen oli aivan uskomatonta. Se jäi yllätyksenä mieleen. Okei, olihan maailmanmestaruutta jahdattu vuosia, jopa vuosikymmeniä, mitalia ja lopussa kultaa, mutta kuitenkin kansan reaktio yllätti. Hype oli aivan hullua ja sitä ehkä ladattiinkin aika hurjasti puolitoista vuotta, valmentaja Hannu Aravirta sanoi.

 

Päävalmentaja Curt Lindström eturivissä MM-pokaalin kanssa. Kuva: Lehtikuva

 

Helsingissa Vanhalla ylioppilastalolla oleva ravintola Vanhakin oli pitänyt kisastudiota finaalin aikana ja voiton kunniaksi ravinola- ja ohjelmapäällikkö päättivät osallistua juhliin.

He tekivät illan aikana tarjouksen, jossa Absolut-vodkadrinkin hinnaksi tuli kolme kruunua. Sitä ei saanut kahdella markalla, vaan ainoastaan kruunuilla. Loistava ajatus ja mainio markkinointikikka, jossa oli vain pieni aukko. Sen laatijat olivat unohtaneet, että Mannerheimintien toisella puolella sijaitsi Forexin valuutanvaihtotoimisto.

Vanhan tuolloinen ohjelmapäällikkö Jari Mäkäräinen muistelee seuraavaksi päiväksi järjestettyä autoparaatia Helsingin vanhalta jäähallilta Kauppatorille.

– Vanhalla oli Helsingin, jopa maan paras parveke, jossa nautiskelimme seuraavan päivän autoparaatista. Tunnelma oli kyllä korkealla, kun koko MM-kulkue meni ohitse avoautoissaan lähes kosketusetäisyydeltä ja kymmenettuhannet ihmiset juhlivat Mannerheimintiellä, hän muisteli.

Pelaajat istuivat avoautojen päällä maailmanmestaripaidat päällä ja paistattelivat yli sadantuhannen suomalaisen suosionosoituksissa.

Suomi – maailmanmestari. Kukapa olisi uskonut? Sitä piti juhlia.

 

Timo Jutila (vas.), Saku Koivu ja muut MM-joukkueen jäsenet saapuivat Kauppatorille avoautoilla.

 

– Menimme lentokentältä suoraan jäähallille ja sieltä autoihin. Paraati kulki liian hiljaa, ja meidän autostamme kiehuivat vedet yli. Kannattajat työnsivät auton hallilta Kauppatorille. Osa istui auton päällä ja osa työnsi, maalivahti Ari Sulander kertoi.

– Se oli kuin vappurieha. IFK-paitaiset huutelivat minullekin “hyvä, Sulo” ja joukkue oli koko Suomen joukkue. Monesti Suomessa on vähän niin, että pelaajat laitetaan tiukasti eri leireihin – “tuo on Jokereiden mies ja tuo IFK:n” – mutta siinä juhlassa kaikki leimat hävisivät täysin.

Pelaajille kansan sekoaminen tuli yllätyksenä.

– En voinut mitenkään ymmärtää, kuinka iso asia se oli muille suomalaisille. En tietenkään, kun ei sellaista ollut ennen tapahtunut, Kiprusoff totesi.

– Helsingissä oli paraati, Turussa oli vielä toiset juhlat ja Espoossakin oli seuraavana viikonloppuna juhlat espoolaisille pelaajille, vaikka kukaan ei sillä kaudella Espoossa pelannutkaan. Kaikkia muistettiin monella tavalla ja siinä mentiin raja-aitojenkin yli, jatkoi Jere Lehtinen.

Jopa kaiken nähnyt, rauhallinen Raipe hämmentyi.

– Ei kai minulle ole vieläkään valjennut, kuinka iso juttu se oli. Me tamperelaisethan lähdimme kahdella Lillbackan limusiinilla kohti Tamperetta. Me katselimme Helsingin hulinat ja lähdimme sitten puoliltapäivin pohjoiseen. Helsingissä touhu tuntui karkaavan käsistä, mutta hämäläiset ajattelivat, että ei Tampereella ole mitään. Ei tamperelaisia mikään heilauta, ajattelin. Muistan sanoneeni muille, että “on siellä sukulaiset, mutta turha odottaa muuta. Eivät tamperelaiset lähde”.

– Sitten käytiin Hämeenlinnassa jättämässä [Marko] Kyy [Palo] kotiin. Sielläkin oli joku lava ja tori täynnä väkeä. Hämeenlinnassakin!

 

MM-kultajoukkue 1995.

 

Tamperelaiset jatkoivat Hämeenlinnasta moottoritietä kotiin kaupungintalolle. Tietenkin ravintola Jäähovin kautta.

– Tampereellakin oli 25 000 ihmistä.Ensimmäiseksi menimme kuitenkin ravintola Jäähoviin näyttämään pokaalia. Siellä väki ainakin tykkäsi.

– Minä kävin vielä Ylivieskassakin sen pokaalin kanssa. En ollut käsittää, että Ylivieskan torillakin oli 2 000 ihmistä. Sehän on sama kuin Helsingissä olisi ollut 250 000. Kummola oli soittanut sinne lehdistön paikalle. Minä olin ajatellut vain käydä appiukon luona näyttämässä pokaalia, kun perhe oli siellä, Mika Nieminen naureskeli.

Suomi oli jahdannut mitalia vuosikymmeniä, ja nyt, seitsemän vuotta Calgaryn olympiahopean ja kolme vuotta Prahan MM-hopean jälkeen, Suomi oli maailmanmestari.

– Siinä vaiheessa, kun Jutila haki sen pokaalin ja seisoimme rivissä, niin kyllä siinä tuli aika erikoinen tunne, Marko Kiprusoff muisteli.

– Silloin ehkä ensimmäisen kerran ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Että se oli valmis, tai silleen.

Se oli valmis.

 

MM-pokaali on esillä Jääkiekkomuseossa.

Olet nyt

Suomi-kiekon vuosikymmenet

Kausi 2018-19 on Suomen Jääkiekkoliiton juhlakausi. Liiton perustamisesta on 20.1.2019 kulunut 90 vuotta. Leijonat.fi kunnioittaa Suomi-kiekon menneitä vuosikymmeniä artikkelisarjalla, jossa kerrataan jääkiekon menestystarinaa esineiden kautta.

Etsi sivustolta